FANDOM


Into the Darkness

Luku 1Muokkaa

Toa Matoro ui hiljaa Tyrmän Mustien Vesien läpi, hänen takanaan olevan Maxilos-robottivartijan seuraamana. Matorosta se tuntui kuin tuomion varjo olisi roikkunut hänessä kiinni, koska hän tiesi mitä kukaan muu ei tiennyt, että Maxilosin mekaaninen ruumis oli pahan hengen Makutan vallassa.

"Miksi niin hiljaa?" Makuta kysyi Maxilosin ontolla äänellä. "Olemme tänään nähnyt tuhoa ja kuolemaa, jotka lupaavat lisää sitä. Olemme nähneet sankarien käyttäytyvän kuin viholliset. Sinä itse olet tehnyt asioita, joita jopa minä olen haluton tekemään. On juhlinnan aika."

"Hiljaa!" Matoro sanoi. "Olen tehnyt vain sitä, mitä minun täytyy tehdä pelastaakseni Mata Nuin hengen, hengen, jonka sinä asetit vaaraan.

Makuta nauroi. "Ajattele mitä haluat, pieni Toa, ja yritä olla myöntämättä itsellesi, että olet yhden huonon päivän, yhden julmuuden hetken, yhden raivonpuuskan päässä minuna olemisesta." Makuta ui Matoron ohi ja kääntyi sitten kohti merenpohjaa. "Tule mukaani, haluan näyttää sinulle jotain."

"Mitä?" Matoro kysyi.

"Kutsu sitä vastaukseksi joihin kysymyksiisi", Makuta vastasi.

Hän johti Matoron alas mustien vesien syvyyksiin. Siellä he kohtasivat suuren aukon merenpohjassa.

"Löysin tämän hieman sen jälkeen, kun otin Maxilosin kehon hallintaani. Se on sisäänkäynti alkuperäiseen Tyrmään, vankila, jota Barrakit ja heidän kaltaisensa joskus asuttivat. Tuolla alhaalla on jotain, mitä sinun pitää mielestäni nähdä."

"Mistä tiedän, ettei se ole ansa?" Matoro kysyi.

"Et tiedäkään", Makuta vastasi. "Mutta varmastikaan kaltaisesi vahva ja rohkea Toa ei pelkää mitään. Seuraa minua."

Makuta ui kulkuväylän läpi. Matoro katseli hänen menoaan, kunnes karmiininpunainen hahmo oli kadonnut Tyrmän alle. Jään Toa varmisti Cordak-tykkinsä, valmisti itsensä mihin tahansa, mitä voisi sattua, ja seurasi suurinta vihollistaan pimeyteen.

Luku 2Muokkaa

Makuta johti Toa Mahri Matoron syvälle tummiin syvennyksiin, jotka aiemmat vangit tunsivat Tyrmänä. Oli kammottavan hiljaista. Silloin tällöin meriolento pyrähteli ohi, pysyen etäällä kahdesta olennosta, joita se epäilemättä piti saalistajina.

"Varmasti toinen meistä on", Matoro ajatteli. "Makuta on saalistanut Matoranien peloissa niin kauan kuin voin muistaa. Ja mikä minusta on tullut? Niin pian kuin tajusin käyttäväni naamiota, joka kykenee uudelleenanimoimaan kuolleita, minun olisi pitänyt heittää se sivuun, eikä koskaan käyttää sitä."

"Kun sinä olet mietiskellyt, minä olen löytänyt etsimäni", Makuta sanoi. "Täällä."

Matoro katsoi minne hän osoitti. Puoliksi hautautuneena kivimurskaan oli voiman Kanohi-naamio, jonka muoto näytti etäisesti tutulta. Levinneenä lähellä oli sininen haarniska. "Mikä tämä on?" Matoro kysyi.

"Kaikki, mitä on jäljellä Tuyet-nimisestä Veden Toasta", Makuta vastasi. "Hänet tuomittiin tänne tuhansia vuosia sitten. Hän kuoli täällä, tosin en tiedä miksi, ehkä hän yritti paeta."

"Miksi hänet lähetettiin tänne?"

"Minun on vaikea antaa tarkkaa syytä, sillä en tiennyt 'tämän' olemassaolosta vielä muutama päivä sitten. Mutta tiedän hänen rikoksensa. Hän peukaloi voiman esinettä, joka ei kuulunut hänen käsiinsä, ja se oli liikaa hänelle. Hän meni villiksi, joutui Toa Lhikanin ja Toa Nidhikin päihittämäksi ja esine tuhoutui, tai ainakin sankarit luulivat niin."

"Mene asiaan", Matoro sanoi.

Makuta nauroi. "Luulin sen olevan itsetäänselvää. Tuyet on kuollut, hän on ainoa, joka voisi tietää, kuinka voimakas esine, Nui-kivi, voitaisiin luoda uudelleen. Matoro, haluan sinun käyttävän naamiotasi, uudelleenanimoimisen naamiota. Haluan, että tuot hänet takaisin."

Luku 3Muokkaa

Toa Mahri Matoro ja Makuta seisoivat kauan sitten kuolleen Toa Tuyetin mukiloidun naamion ja haarniskna äärellä.

"Olet hullu", Matoro sanoi. "En tee mitä pyydät."

"Minun on täytynyt olla huomaamatta, kun annoin sinulle vaihtoehdon", Makuta vastasi. "Haluan sinun käyttävän naamiotasi tämän ruumiin uudelleenanimoimiseen, ja haluan sinun tekevän sen nyt." Hetken kuluttua hän lisäsi: "Voisin vain tappaa sinut, Matoro, ottaa naamion ja tehdä sen itse, mutta se on tällä tavalla paljon hauskempaa."

"Vaikka toisin hänet takaisin, hän ei kykenisi auttamaan sinua Nui-kiven uudelleenluomisessa", Matoro väitti. "Hänellä ei ole henkeä, hänellä ei ole mieltä!"

"Olen aina huomannut Toien mielet liian yliarvostetuiksi", Makuta sanoi. "Ala nyt töihin."

Matoro keskittyi, kytkien uudelleenanimoimisen naamionsa voiman. Hän tiesi Makutan tarkoittavan sitä mitä oli sanonut - hän tappaisi Matoron harkitsematta toista kertaa. Sen lisäksi Jään Toa oli utelias tietämään, miksi Makuta oli siellä. Kun hän tietäisi, hän voisi aina lähettää Tuyetin takaisin hautaan sammuttamalla naamoivoimansa. Hänen jaloissaan Kanohi naamio ja haarniska alkoivat liikkua, hitaasti tullen yhteen. Mikä oli ollut hetki sitten kasa romua oli nyt ottanut muodon. Muut haarniskna osat nousivat mutakerroksista, kamppaillen liittyäkseen muihin osiin. Se onnistui jotenkin olemaan yhtä aikaa sekä hämmästyttävää että kuvottavaa. Hitaasti ruumis, joka oli joskus kuulunut Toa Tuyetille kohosi Tyrmän lattialta ja seisoi epävakaasti odottaen käskyjä. Silloin Matoro huomasi jotakin - uskomattoman pikkuruisia, lähes mikroskooppisia kristallinpalasia upotettuina Toan haarniskaan.

"Katso", Makuta sanoi. "Kun Nui-kivi räjähti niin monia tuhansia vuosia sitten, suurin osa siitä haihtui, mutta jotkut sirpaleet selviytyivät hautautuneena Tueytin haarniskaan. Näillä voin uudelleenluoda kiven sellaiseksi, kuin se joskus oli. Kaikki mitä taritsen on oikea väline."

"Mikä väline?" Matoro kysyi.

"Artakhan sauva", Makuta vastasi. "Ja ellen ole erehtynyt, vanhat ystäväsi Toa Nuvat ovat hankkimassa sitä minulle."

Luku 4Muokkaa

Toa Matoro, Makuta Maxilos-robotin kehossa ja uudelleenanimoitu Toa Tuyet uivat pois kauan sitten hylätystä vankilasta avoimeen valtamereen. Matoron mieli laukkasi. Mitä Makuta aikoi tehdä Nui-kivellä uudelleenluotuaan sen? Mikä oli Artakhan sauva, ja miksi Makuta luuli, että Toa Nuvat auttaisivat häntä saamaan sen? Vielä tärkeämpää, kuinka Matoro voisi estää sen?

"Matoro!"

Jään Toa kääntyi. Toa Hahli ui häntä kohti. Taustalla Matoro saattoi nähdä, miltä näytti valtameri täynnä paholaisrauskuja.

"Minne olet matkalla, ja kuka on tuo kanssasi uiva Toa? Hän näyttää... Matoro, mitä olet tehnyt?"

Matoro saattoi kuulla Makutan äänen päässään: "Meillä on tapaaminen, vai oletko unohtanut? Eräs veljeskunnastani odottaa lähellä Mahri Nuita, mutta hän ei odota kauan... Sinä et haluaisi meidän myöhästyvän, ethän? Ja Matoro - henkäisekin sana Hahlille, ja kumpikaan teistä ei näe toista vuorovettä."

"Hahli, älä ole huolissasi, kaikki on kunnossa - luota vain minuun."

"Luotan sinuun, mutta olet alkanut tottua liikaa salaisuuksien pitämiseen, veli. Ja minä alan ihmetellä, luotatko sinä minuun, tai kehenkään meistä."

Matoro katsoi Hahlia suoraan silmiin.

"Se onnistuu, kaikki menee suunnitelmien mukaan. Yhtä tasaisesti kuin silloin, kun Nuparu käytti lentämisen naamiotaan kuljettamaan sinut kuilun yli. Muistatko? Nyt minun - meidän - täytyy mennä."

Kolme hahmoa uivat pois, jättäen Hahlin hämmentyneeksi eikä vähän vihaiseksi. Sitten hän muisti yhtäkkiä.

"Hetkinen - kun lensin Nuparun kanssa, hän lähes pudotti minut, minä lähes kuolin! Matoro yritti antaa minulle viestin - hän on vaikeuksissa, ja toivon, että voisin auttaa häntä.

Luku 5Muokkaa

HUOM! Tämä Biocast sijoittuu Dreams of Destructionin Luvun 6 jälkeisiin tapahtumiin.

Matorosta tuntui kuin hän olisi keskellä painaijaista, ja toivoi suuresti heräävänsä. Matkallaan Makutan ja uudelleenanimoidun Toa Tuyetin kanssa heidän kimppuunsa oli hyökännyt Karzahni, Matoranien surkeuden valtakunnan hullu hallitsija. Karzahni etsi heidän haluamaansa Artakhan sauvaa, eikä Makuta aikonut kertoa siitä ilman taistelua. Kun taistelu alkoi mennä häntä vastaan, Karzahni kutsui Manas-rapujen lauman avukseen. 'Manas' - san joka tarkoittaa Matoranissa hirviötä, koska sitä ne olivat. Jään Toan sydän jähmettyi, kun Manasit lähestyivät. Hän ampui Jäävoimaansa niihin, mutta ne tempaisivat sen pois. Kerran oli tarvittu kuusi Toaa pelkästään kahden Manasin pysäyttämiseen, ja nyt hän ja Makuta kohtasivat satoja. Oudosti, Varjojen herra ei tehnyt mitään. Hän ei ampunut varjoaaltoja tai ketjusalamia. Hän vain odotti ja katsoi, kunnes ravut olivat iskuetäisyydellä. Sitten hän kurotti ulos mielellään, voimakkaimmalla asellaan. Käyttämällä voimaansa hallita maan, meren ja ilman olentoja hän pysäytti puolet Manaseista ja käänsi ne toisiaan vastaan. Se oli kammottava näky kun valtavat, alkukantaiset Manasit ryntäsivät toisiaan kohti. Karzahni katsoi järkyttyneenä, kun hänen armeijansa hajaantui hänen silmissään. Matoro katsoi poispäin, Makuta vain nauroi.

"Tuhoeläimiä", Varjojen herra sanoi. "Ne tekevät tuollaisen sotkun. Ehkäpä, Karzahni, minun pitäisi koota selviytyjät sinulle."

Nyt oli Karzahnin vuoro hymyillä. Hänerllä oli omia voimia, voimia, josita Makuta ei voisi selviytyä, hän oli varma. Kytkien voimaansa, hän sysäsi näyn Makutan mieleen. Nyt Makuta näki, yhtä varmasti kuin se olisi ollut totta, tulevaisuuden päivän, jolloin Toa Nuvat herättäisivät Suuren Hengen Mata Nuin. Hän näki Mata Nuin nousevan, ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen. Sitten hän näki Suuren Hengen voiman syöksyvän universumin läpi, etsien niitä, jotka kehtasivat kapinoida häntä vastaan. Hän näki Mata Nuin kauhean koston, ja hän tiesi viimeisen häntä odottavan rangaistuksen. Ja Makuta huusi.

´Jatkuu Dreams of Destructionin Luvussa 7

Luku 6Muokkaa

HUOM! Tämä Biocast sijoittuu Dreams of Destructionin Luvun 7 jälkeisiin tapahtumiin.

Jos Makuta oli yhtään kolahtanut tulisesta taistelustaan karzahin kanssa, hän ei näyttänyt sitä. Hän ei ollut myöskään osoittanut mitään tärkeää tunnetta, kun hän ja Matoro olivat tavanneet Makuta Icaraxin, joka oli tuonut Artakhan sauvan Tyrmän yläpuolella oleviin vesiin. Hän oli ainoastaan ottanut sauvan veljeskunta-toveriltaan ja hyvästellyt Icaraxin nyökkäyksellä. Nyt hän ja Matoro seisoivat Toa Tuyetin haarniskan hämärtyneillä jäännöksillä. Yksi Nui-kiven kappale loisti pimeydessä.

"Se on kaikki, mitä sauva tarvitsee", Makuta sanoi hiljaa. "Yksi palanen ja sen voima luo kiven uudelleen sellaiseksi kuin se oli."

"Ja mitä hyvää se tekee sinulle?" Matoro kysyi. "Mitä aiot tehdä sillä?"

"Hyvä on, pieni utelias Toani", Makuta vastasi. "Ajattele tätä. Tuyet, ja myöhemmin Nidhiki, eivät ole ainoita toia, jotka ovat kääntyneet pahoiksi. Ja jos seuraava sattuisi kaatumaan minun valtani alla, niin mikä olisi parempaa kuin käyttää Nui-kiveä kasvattamaan hänen voimansa satakertaisiksi, tuhatkertaisiksi; kuvittele ainavoimakas Toa minun komennossani, tappamassa sinun kaltaisesi tämän planeetan pinnalta."

Makuta osoitti Artakhan sauvalla Nui-kvien kappaleeseen, kytkien sen voimaa. Hitaasti kiven osat alkoivat kellua vedessä, ajelehtien toisiaan kohti, liittyen kiinni toisiinsa ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen.

"En anna sinun tehdä tätä!" Matoro huusi, rynnäten eteenpäin.

Makuta heilautti kättään ja jähmetyskenttä jähmetti Jään Toan.

"Enkä minä voi antaa sinun pysäyttää minua", Makuta sanoi. "Kukaan ei voi pysäyttää minua nyt."

Isku puhdasta raakaa voimaa iski Varjojen herraa suoraan selkään. Makuta hoippui, pudottaen sauvan.

"Kuka kehtaa?" hän murisi.

"Aikanani olen kehdannut tehdä monia asioita. Ehkä liian monia asioita", tuli vastaus. "Putosin pitkän matkan valosta, enkä voi koskaan löytää tietäni takaisin."

Makuta pyörähti. Leijumassa vedessä oli Brutaka, Elämän naamion aiempi vartija, nyt Tyrmän mutatisoitunut vanki. Energian kiehkurat leijuivat yhä hänen avoimesta kädestään. Hänen kehonsa oli muuttunut, vääntyneet piikit nyt törröttämässä ulos hänen haarniskastaan, ja mikä näytti pitkiltä selkäevältä virtasi hänen selässään. Brutaka seisoi, valmiina taisteluun.

"Mutta pimeys ei ole niin täydellinen, ettenkö tunnistaisi hirviötä sellaisen nähdessäni."

Makuta ampui aallon varjoenergiaa Brutakaan. Soturi astui sivuun ja sukelsi Makutan ohi, napaten Artakhan sauvan, ja huutaen samalla: "Botar!"

Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Botarina tunnettu Mata Nuin Ritarikunnan ilmestyi yhtäkkiä taistelun keskelle, ottaen sauvan Brutakalta. Hän lahjoitti hetken kiitoksen nyökkäykselle entiselle tiimitoverilleen ennen kuin katosi jälleen kerran.

Se on mennyt", Brutaka sanoi Makutalle. "Sauva on mennyt sinne, mistä et voi saada sitä. Olet hävinnyt."

"Jos olen menettänyt sauvan, sinä olet menettämäisilläsi kaiken", Makuta sanoi.

Brutaka ei vapissut uhkauksesta, tai kääntynyt takaisin. Sen sijaan hän vain nauroi - pitkää, kovaa naurua, jossa oli pieni hulluuden vivahdus.

"Olet näyttänyt erehtyneen suhteeni", hän sanoi, "sillä minulla ei ole mitään menetettävää."

Luku 7Muokkaa

"Pakene täältä, nyt!" Brutaka huusi Matorolle. "Mene toisten Toien luokse - minä hoitelen Makutan!"

"Kuten hoitelit Toa Nuvat ja Toa Inikat?" Makuta virnuili. "Oletko tarpeeksi typerä luullaksesi voivasi luottaa häneen, Matoro?"

Toa Matoro punnitsi vaihtoehtojaan. Brutaka oli kerran ollut Mata Nuin Ritarikunnan jäsen ennen kääntymistään pahaksi, mutta entä Makuta? Hänen henkensä oli ollut musta hänen luomisestaan lähtien. Ei ollut ollenkaan vaihtoehtoa. Hän ui pois niin nopeasti kuin pystyi, suunnaten tapaamiseen tiimitoveriensa kanssa.

"Sinä maksoit minulle Nui-kiven", Makuta murisi, ampuen räjähdyksen varjoenergiaa Brutakaan. "Sinusta on tullut... kiusankappale."

Mutta varjosalama ei koskaan saavuttanut kohdettaan. Kytkien Kanohi-naamionsa voiman, Brutaka avasi ulottuvuusportin ja lähetti energian Pimeyden alueelle, missä se ei voisi vahingoittaa mitään.

"Katsotaan sitten, voinko minä sirrytä eteenpäin ärsyyntyneeksi", Brutaka sanoi, ampuen oman voima-aaltonsa miekastaan. Aalto löi Makutan aseen hänen kädestään. "Tiedäthän, Makuta, että voimme tehdä tätä koko päivän, mutta se ei anna sinulle haluamaasi."

"Ja se on? Makuta kysyi käyttäessään Painovoiman hallintaansa läimäyttääskeen Brutakan läheiseen vuoreen.

"Au!" Brutaka sanoi. "No, et halua elämän naamiota. Jos haluaisit, et olisi ikinä palkannut niitä toheloivia Pirakoita hankkimaan sitä sinulle. Mutta sinä et halua olla täällä kun se löydetään, vetelemässä kaikista naruista. Sinä haluat päättä kuka saa sen, kuinka he käyttävät sitä, ja milloin. Alkaako lämmetä?"

"Hieman liian lämpimäksi ollakseen mukavaa", Makuta vastasi, heittäen jähmetyskentän Brutakaan. Mutta aiempi Mata Nuin Ritarikunnan jäsen tuhosi kentän ydhellä miekan heilautuksella.

"Pyydän", Brutaka sanoi, "Minä olin jo irrottautumassa jähmetyskentistä, kun sinä olit vielä Destralilla kasvattamassa Arkistomyyriä.

"Mitä haluat, Brutaka?"

"Kerran olisin sanonut haluavani naamion itselleni", Brutaka vastasi. "Kerran olisin nähnyt itseni hallitsemassa universumia sen avulla. Nyt arvaan, että voisit sanoa näköni parantuneen ja haluavan, että sinä raadat." Brutaka hymyili. "Muuten, namio oli Nocturnilla kun viimeksi näin, ja Hydraxon aikoi ottaa sen häneltä. Ja kuka tietää, mitäs mielenvikainen aikoo tehdä sillä. Joten ehkä sinun olisi parempi mennä katsomaan."

Makutan mieli teki jatkaa taistelua, mutta Brutaka oli oikeassa - hän ei saanut menettää tapahtumien hallintaa, ei näin myöhäisessä vaiheessa. "Tämä ei ole ohi", Varjojen herra varoitti.

Brutaka nosti sormen yhdessä miekkansa partaveitsenterävän reunan kanssa. "Makuta, minä luotan siihen!"

Luku 8Muokkaa

Makuta, Maxilosin kehossa, ui nopeasti Tyrmän tummien vesien läpi. Tehdessään niin, hänen mielensä ajautui takaisin menneeseen ja matkaan, joak oli tyuonut hänet tähän aikaan ja paikkaan. Oliko se todella ollut vain satatuhatta vuotta sitten kun hän näki ensimmäisen kerran päivänvalon yhdessä Makuta-toveriensa kanssa? Chiroxin, Antrozin, Vamprahin, Mutranin ja muiden?

Suuri Henki Mata Nui oli valinnut heidät erityiseen tarkoitukseen. Oli heidän työnsä tuoda eloon kasvit ja eläimet, joita tarvittiin unviersumin pyörittämiseen tasaisesti. Makutojen armeijat murskasivat Mata Nuin voimaa uhkaavat sisäiset uhat.

Kun Suuri Henki keskittyi kosmisesti tärkeisiin asioihin, maailman turvallisuus ja vartiointi laskeutui päivä päivältä Makutojen hartioille. Tietysti oli myös Toia, kompuroiden ja äänekkäästi hoitaen ne, joita he kutsuivat uhiksi, mutta luomisen ja tuhoamisen todellinen voima lepäsi veljeskunnassa.

Logiikan mukaan matoranit tajuaisivat, kuinka suuresti heidän heiveröiset elämänsäriippuivat Makutoista ja käyttäytyisivät sen mukaan. Mutta ei, kun he järjestivät Nimeämispäivä-juhlansa, he tekivät sen Mata Nuin kunniaksi. Kun he lopettivat päivän työnsä he kiittivät Mata Nuita työnsä onnistuneesta päätöksestä. Mata Nui, joka oli niin korkealla heidän yläpuolellaan, että he olisivat yhtä hyvin voineet olla hänen jalkansa ympärillä lentäviä tulilentäjiä.

Niin monet kuluneet vuosituhannet johtivat kateuteen; ja kateus kaunaan; ja kauna vihaan. Juuri jokaisen Makutan ulkokuoren alla paloi halu nähdä Suuri Henki nöyrtyneenä.

Mutta niin ei ollut ennen Barrakien epäonnistunutta kapinaa, kun Metru Nuin Makuta alkoi miettiä että ehkä, vain ehkä, jotain voitaisiin tehdä. Mutta hänen suunnitelmansa ulottui juuri Mata Nuin tappion ulkopuolelle. Ei, se oli sokkelomainen suunnnitelma; suunnitelma joka veti mukaansa monia Toa-tiimejä, Pimeyden Metsästäjiä, Bohrokeja, Visorakeja, ja muita. Ja huolimatta kaikista sen käänteistä ja mutkista, suunnitelma oli yksinkertaisuudessaan henkeäsalpaava.

"On olemassa pieni Rahi, nimeltään Vesihaamu", hän selitti muulle veljeskunnalle noin kahdeksankymmentätuhatta vuotta sitten. "Niin pieni, niin merkityksetön, että suuremmat kalat eivät pidä se merkittävän saaliina. Mutta nyt ja aina, rohkea vesihaamu hyökkää paljon sitä suurempien ja vahvempien kimppuun. Se on tietysti yksipuolinen taistelu, joka johtaa pienen vesihaamun joutumiseen vihollisensa suuhun. Tietysti, suurempi kala huomaa nopeasti, että vesihaamun ulompi panssari on täynnä tappavaa myrkkyä. Suurempi kala kuolee heti ja vesihaamu pakenee herkutellakseen kuukausia typerällä ja kuolleella vastustajallaan."

"Joskus, veljeni", hän sanoi, istuen valtaistuimelle, "paras tapa, ainoa tapa voittaa... on hävitä."

Luku 9Muokkaa

Makuta oli kylmä. Kylmempi kuin oli koskaan ollut. Jopa kylmempi kuin pimeys, jossa hän asui. Matkallaan estämään Hydraxonia hankkimasta Elämän naamiota, hän oli joutunut Toa Matoron väijyttämäksi, ja jäätynyt sisään superkovaan jäähän. Nyt jopa hänen energiansa alkoi kristallisoitua, mikä ei ollut hänen mielestään yhtään hyvä.

Kirkkaan jään läpi hän erotti himmeästi Toa Mahrien, Barrakien ja Hydraxonin muodot hullussa ryntäyksessä esineen saamiseksi. Kellään heistä, hän oli varma, ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä tämä naamio voisi todella tehdä. Heille se oli vain kirkkaan kultainen aarre, josta piti taistella kuin nälkäiset Rahit aterian jälkeen. Makuta tietysti tiesi paremmin. Hän oli koonnut yhteen puoliksi muistettuja legendoja, kuiskattuja huhuja, jopa tiedon kappaleita kauan sitten tapahtuneesta ratsiasta Artakhan saarelle.

Elämän naamio oli tarkoitettu enemmäksi kuin kaiken parantavksi lääkkeeksi Suurelle Hengelle Mata Nuille hänen sairastuessaan. Ei, ei - Elämän naamio oli kaikenkaikikkiaan pikartkaisu toiseen ongelmaan. Suuret olennot olivat luoneet universumin, mutta he eivät olleet varmoja toimisiko se heidän toivomalla tavallaan. Ja jos ei, jos asukkaat ajautuisivat sotaan, jos kulkutauti ja nälänhätä ottasivat sijan, jos kaikki toivo olisi mennyttä, naamio aktivoituisi, imien kaiken elämän kaikista olennoista ja lopettaen universumin kerralla ikuisiksi ajoiksi.

Kun aika tulisi, naamio muuttuisi aluksi kultaisesta hopeiseksi, ja lopulta mustaksi, kun lopun aika saapuisi. Axonn, Brutaka, Umbra - kaikki Kanohi Ignikan jalot vartijat eivät olleet koskaan tajunneet vartioivansa esinettä, joka voisi aiheuttaa täyden hävityksen. Mutta Makuta tiesi sen todellisen tarkoituksen ja oli laskenut sen mukaan suureen suunnitelmaansa. Tietenkään kuolema jäätymällä ei ollut ollut osa juonta.

Tuolloin Makuta huomasi jotain, jotain todella hienoa. Yksinäinen vesipisara putosi jäisen vankilan ulkoreunasta. Sitten hän näki miksi - Jaller oli luonut liekkimuurin. Kuumuus sulatti matoron jäätyä ja vapaus oli hetkien päässä. Maxilosin voimakas raaja rikkoi vankilan, ja Makuta ohjasi uuden kehonsa taisteluun.

Oli aika siirtää suunnitelmaa yksi askel kohti valmistumista.

Loppu... Tällä erää.

Community content is available under CC-BY-SA unless otherwise noted.